Keskellä tietä

Tapasin tänään erään vanhan naisen. Hän ei tosin tiedä tavanneensa minua, tai ainakaan enää muista sitä. Kohtaamisemme oli nopea ja kivuton - Luojan kiitos.

Istuin autossa ja odotin punaisen valon vaihtuvan vihreäksi. Silloin nainen tuli ulos pankista, astui kadulle ja katsoi maailmaa kuin suurentavien lasien takaa. Pienet silmät keskellä kurttuisia kasvoja ja laukku tiukasti kainalossa... Yllättäen hän käveli suoraan kadulle autojen sekaan, jähmettyi keskelle tietä, pienissä silmissään poissaoleva katse. Valo vaihtui vihreäksi, painoin räikkää ja kaasutin pois. Ehkä tapaamme vielä, ehkä emme.

Niin, toisinaan sitä tulee seisottua keskellä tietä ja oltua ihan pihalla. Nuorena ryntäämme innossamme kadulle päätä pahkaa ja seisomme autojen edessä kapinallisina ja rohkeina tahtoen tulla nähdyiksi. Itse emme näe kuin muutaman metrin päähän, sivuille tuskin ollenkaan. Emme häpeä mitään ja uskottelemme olevamme kuolemattomia, voittamattomia. Autot lipuvat ohitse, mutta itse pysymme paikollamme. Nielemme sitkeästi kaiken sen hämmennyksen ja pelon, jota tunnemme aavistaessamme, että voimme koska vain päätyä yliajetuiksi märkään asfalttiin. Räikät soivat ja valot vaihtuvat: punainen, keltainen, vihreä, keltainen.

Vanhana huomaamme jälleen seisovamme keskellä samaa katua, mutta vain koska eksyimme, sillä emme enää fyysisesti todella näe eteemme, emmekä oikein muista minne piti mennä. Katsomme poissaolevina kaukaisuuteen, ja uskomme muuttuvamme näkymättömiksi. Vanhanakaan emme silti häpeä, sillä emme ymmärrä, että olisi mitään hävettävää. Pimeys tuntuu olevan jo niin lähellä, ettei autojen selkien katseleminen tee edes kipeää. Räikät soivat ja valot vaihtuvat: punainen, keltainen, vihreä, keltainen, punainen. Silti uskomme jotenkin selviävämme...